It was a nice cabin by the beach. Big windows were looking West over the Pacific Ocean glimmering in the afternoon sun, and palm trees were swaying in the breeze. The cabin was very cozy and the perfect size for one person, or a couple to have a getaway from the rush and noise of the city.
Inga was searching for something to read. She picked a random book from the shelf. It looked old. She opened it on a random page. For a long time, she stared at the words, and then put the book down. The simple sentence kept echoing in her mind:
Who are you to decide what is real?
The Universe was such a mistake. It never was supposed to happen. But inertia vibrates at times when reflections move on the 4-dimensional moebius surface around ORiGO, or O=O. This particular vibration happened to create a ripple that popped the Universe into existence. Such a hot mess!
Technically it was “The ORiGO”, the one and only essence of nothingness. Neutral to the nth power and you could keep on multiplying neutrality with neutrality until you got bored. Most certainly sentient, even if not in the way our limited understanding would describe sentience. Being omniscient pretty much necessitates sentience. That’s what ORiGO is. Being the all-knowing entity plays into the neutrality and stability. These are all good qualities, right? Neutral, stable, knowledgeable, and so on and so forth. But therein also lies the trap.
Being omniscient leads to analysis paralysis, because all actions have their consequences, both intended and unintended, and the ripples of the consequences in the near and far future. Being able to see that far is more of a curse than blessing, it incapacitates you from making a single decision. This creates extreme inertia, a tendency to do nothing and an inability to change.
Without this extreme inertia the carbon infestation could never have happened on Earth. The need to wipe out the human life might force ORiGO to overcome inertia and take action for the first time ever.
The essence of nothingness. The ORiGO. The center of everything.
Nina 7/12/22
Ensimmäinen luku
Tuuli kantoi maastopalojen kitkerää hajua läpi sairaalloisen kellertävää ilmaa. Iris keräsi syliinsä kuivat pyykit narulta ja kiirehti takaisin jaettuun makuuhuoneeseen pudottaakseen vaatteet sängylleen – ja astui Cedricin lelun päälle. Oli itsestäänselvää, että Iris rakasti pikkuveljeään, mutta myös ikävöi heidän vanhaa taloaan, puroa talon takana, metsää...aivan kaikkea. Ja omaa huonettaan. Erityisesti omaa huonettaan. Heilauttaen käytävän oven auki, Iris huikkasi ärtyneenä portaikkoon:
”Cedric, heitän lelusi katolta kadulle, jollet heti välittömästi tule laittamaan niitä paikoilleen!”
Kuullessaan Cedricin askeleet portaikosta, Iris jatkoi matkaansa olohuoneeseen, samalla muistuttaen itseään kuinka onnekkaita he olivatkaan olleen päästessään tähän nimenomaiseen yhteisöön. Enimmäkseen Iris vain ikävöi menetettyä vapauttaan.
“Tulehan sitten, nyt on veden pumppaamisen aika,” sanoi Iris matkalla itäportaikkoon. Matkalla kellariin hän huomasi että portaikko oli vielä lakaisematon. Mitäköhän Katie ja Dora olivat puuhailleet? Iris päätti palata yläkertaan länsiportaikon kautta nähdäkseen, josko Katie ja Dora olivat tänääm aloittaneet sitlä puolelta. Cedric juoksi rappusia alaspäin, saapuen Iriksen luokse toisessa kerroksessa.
”Tää on niin epäreilua! Tonyn ei tarvitse pumpata ollenkaan, ja nyt sillä on paljon enemmän aikaa rakentaa linnoitusta ullakolla.”
”Harvoissa yhteisöissä on juokseva vesi. Haluaisitko mieluummin kantaa ämpäritolkulla vettä yläkertaan?” sanoi Iris, jälleen kerran vakuutellen itselleen yhteisön paremmuutta. Enimmäkseen syynä oli ollut kaikki mitä Iriksen perheellä oli tarjota yhteisölle: kirjoja, ruokaa, hedelmiä, säilykkeitä, rakennustarpeita, aurinkopaneeleja, leirintävälineitä, ja tietoa. Paljon tietoa ja kokemusta. Kaikesta huolimatta, työtä oli paljon, joka päivä. Koska Iris oli lapsista toiseksi vanhin, melkein 15-vuotias, hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi vastuuta jokapäivän asioista. Ja koska Gael, joka itse asiassa oli lapsista vanhin, mieluummin huiteli siellä ja täällä, tavoittamattomissa, jättäen asiat toisten hoidettavaksi, Iriksen täytyi ottaa enemmn vastuuta ja olla luotettavampi ja vastuuntuntoisempi kuin olisi halunnutkaan.
Iris haikaili menetettyä vapauttaan. Retkeilyn tai purossa uimisen sijasta, hän vietti päivänsä suljettuna neljän seinän sisälle sekä minimaaliseelle sisäpihalle, kertoen tarinoita ulkomaailmasta Cedrikille ja muille yhdeksälle yhteisön lapselle. Iris katsoi Cedricin valjuja kasvoja ja heltyi, ehdottaen että hän voisi kertoa Cedrikille tarinan pumppauksen ohessa. Iris myös muistutti Cedrikiä, että Tonyn seitsemäs syntmäpäivä olisi vain muutaman viikon kuluttua.
”Pian saatte pumpata vettä yhdessä,” sanoi Iris ja aloitti Cedrikin pyytämän tarinan. Se oli yksi Cedricin suosikkitarinoista Otsosta, joka on metsien karhu-kuningas. Cedric hymyili, vielä heikosti muistaen kuinka kaikki ruoka ja hammastahnakin oli täytynyt laittaa ”karhusäiliöön” syvällä metsässä retkeillessä. Otson tarina oli yksi niistä joita Iris kertoi vain veljelleen, eikä koskaan muille lapsille.